maanantai 26. marraskuuta 2012

Levottomat jalat

Pikkuveljellä on eläväiset jalat. Kävellä se ei osaa ollenkaan, se joko juoksee tai hyppii. Unissaankin se juoksee välillä.  Ai minäkin muka? No en toudellakaan. Kun nukun, niin jalatkin nukkuvat. Varmasti. Kaiken lisäksi sen jalat ovat nopeammat kuin pää: eilen se törmäsi talon nurkkaan. Vauhti ei hidastunut yhtään, suunta vain muuttui.

Me olemme alkaneeet leikkiä enemmän nyt, kun en enää pelkää sen särkyvän. Ulkona juostaan tuhatta ja sataa peräkkäin. Tai siis minä juoksen tuhatta ja sataa, Jiri korkeintaan sataa. Kun juoksen sitä karkuun, olenkin yhtäkkiä yllättäen ajamassa sitä takaa. Äippä yritti kuvata, mutta kamerassa ei ole tuhatta ja sataa:


Olen opettanut Jirin haistelemaan pihalla vähän sitä sun tätä. Se on oppivainen kakara muuten, mutta sitten se myös maistelee, yäk.



Välillä se tekee pikku hyökkäyksiä pelotellakseen minua. No, en pelkää, mutta joskus lähden kuitenkin huvikseni juoksemaan karkuun. Silloin se lähtee perääni haukkuen sitä naurettavaa patterikoiraräksytystään.




Sisällä me painimme, mikä on hieman hankalaa liukkaalla lattialla. Äippä on pelastanut melkein kaikki matot pikku lammikontekijältä. Onneksi se on jo oppimassa, että lammikot ja kasat tehdään ulos. Toinen sisäleikki on leluista taisteleminen, jota en yleensä viitsi harrastaa kovin pitkään. Leluja on niin paljon, että molemmille riittää. Vähän kyllä keljutti, kun se omi itselleen minun Narvan näyttelystä korkeimman omanenäisesti valitseman haisunäädän.

Niin, se näyttely. Eeehoota pukkas. Tuomari sanoi, että upea etuosa, mutta takaosa on täysi katastrofi. Se oli minun mielestäni rumasti sanottu, mutta en kuitenkaan näyttänyt tuomarille hampaitani. Ihan olin coolia poikaa. Turkkikaan ei hänen mielestään ollut näyttelykunnossa. No, jos tykkää geelillä kangistetuista karvoista, niin ei sitten. Minä olen tämmöinen naturellimies, geelit ja maalit jätän suosiolla venäläisille.

Reissu oli muuten tosi mukava, mutta ne samassa autossa matkustaneet remmi- ja tyhjääräyhäävät kääpiöpinserit kyllä ärsyttivät. Toinen niistä sai ROPin, eli oli rotunsa paras. Ei ehkä sitten räyhännyt tuomarille kuitenkaan.

Kotimatkalle saimme mukaamme myös käppänävauva Tarun. Luulin jo, että sekin jää meille. Pois veivät mennessään. Hyvä niin! Yhdenkin kakaran kasvattaminen on riittävän vaativaa ja rasittavaa.

torstai 15. marraskuuta 2012

Lastenkasvatus on vastuullista työtä

Minä olen sitten joutunut kasvatusvastaavaksi pikkuveljelleni. Se ei, kuulkaa, olekaan mikään helppo tehtävä, kun kasvatettava on niin omatoiminen. Hurjinta on, että se pissaa ja kakkaa paitsi pihalle myös sisälle, vaikka olen ollut erittäinkin paheksuva moista toimintaa kohtaan. Onneksi se tekee sisällä asiansa sitä varten laitetulle sanomalehdelle. On äipän helpompi korjata pois ja minun kiertää tuotokset.

Nukkumista ja syömistä Jirille ei ole tarvinnut opettaa. Ruoka maistuu ja yöt se nukkuu häkissään meidän (äipän ja minun) sängyssä. Se on vielä minuakin parempi hirsien vetelijä, yhdeksän tuntia putkeen menee ihan helposti. Ikävämpi juttu on, että se kuorsaa. Pienesti tosin, ainakin vielä. Päivällä annan sen tulla viereeni nukkumaan. Oikeastaan se lämmittää aika kivasti.

Opettamista on riittänyt etenkin pihalla. Se maistelee kaikkea, mitä se löytää, yäk! Tänään se leikkasi marjapensaita. Puutarhuriainesta vissiinkin. Kaikkein hulluinta on, että se räksyttää ja murisee naapurin Stella-sussarille, joka on minun kaverini, mutta ei yhtään tykkää Jiristä. Yritän mennä poliisiksi Jirin ja aidan väliin, mutta se riiviö karkaa vaikka jalkojen välistä takaisin aidalle. Takaa-ajoleikissä se on kyllä vielä liian hidas ja väsyykin helposti.

Remmilenkit sujuvat nyttemmin hyvin, kun äippä sanoi, ettei minun tarvitse suojella. Tosin Jiri väsyy useimmiten kesken lenkin, ja sitten sitä pitää kantaa. Sitä ei nolota yhtään kurkkia maailmaa äipän takin vetoketjun raosta.

Muutaman kuvan äippä on saanut napsittua. Ihailkaa meitä!
Pikku pallero

Mitä ihmettä se nyt syö?

Näin me pojat nukutaan työhuoneen sohvalla 

torstai 8. marraskuuta 2012

Minä ja mun veli

Jiri tuli eilen. Lentomatka onnistui hyvin, ja Suomeen saavuttuaan Jiri oli vain kysynyt nätisti, että voisiko joku ottaa minut pois täältä boksista. Sitten se nuuski tarkasti ympäristön ja uudet ihmiset. Kova tyyppi! Koko automatkan Helsingistä kotiin se oli nukkunut.

Näin Jirin vasta tänään, koska olin Käpälämäessä hoidossa eilisen päivän ja viime yön. Vähän minua ujostutti kun tulivat hakemaan ja äipän sylissä oli semmoinen pieni ja musta. Siis tosipieni. Kotona se yritti esittää ykköstä, huvittava pikku murina ja haukku. Annoin sen aluksi luulla, että se on kingi. Nopeasti se hoksasi olevansa pienempi, ja sain valtikan takaisin. Nyt minun on sitten suojeltava sitä. Teen sen tietenkin.

Jiri luuli aluksi, että leikkikehä (se kompostikehikko, missä minuakin pidettiin pienenä) on pissakakkapaikka, mutta kun äippä vaihtoi pissaisen viltin puhtaaseen, se lopetti asioidensa toimittamisen sinne. Nyt se asioi ulkona, jos se viedään tarpeeksi usein. Pyytää se ei vielä osaa.

Muutaman kuvan äippä on saanut otettua, vaikka emme nyt niin kauheasti kuvaamisesta tykkääkään. Laitan niitä tähän.



Vieläkö tarttee kauan seistä tässä?

Joko kohta lopetat?


Kuka typisti tään hiiren?

Tää on meidän peti



Tuplakuorsaus (äipän kommentti)