Me olemme alkaneeet leikkiä enemmän nyt, kun en enää pelkää sen särkyvän. Ulkona juostaan tuhatta ja sataa peräkkäin. Tai siis minä juoksen tuhatta ja sataa, Jiri korkeintaan sataa. Kun juoksen sitä karkuun, olenkin yhtäkkiä yllättäen ajamassa sitä takaa. Äippä yritti kuvata, mutta kamerassa ei ole tuhatta ja sataa:
Olen opettanut Jirin haistelemaan pihalla vähän sitä sun tätä. Se on oppivainen kakara muuten, mutta sitten se myös maistelee, yäk.
Välillä se tekee pikku hyökkäyksiä pelotellakseen minua. No, en pelkää, mutta joskus lähden kuitenkin huvikseni juoksemaan karkuun. Silloin se lähtee perääni haukkuen sitä naurettavaa patterikoiraräksytystään.
Sisällä me painimme, mikä on hieman hankalaa liukkaalla lattialla. Äippä on pelastanut melkein kaikki matot pikku lammikontekijältä. Onneksi se on jo oppimassa, että lammikot ja kasat tehdään ulos. Toinen sisäleikki on leluista taisteleminen, jota en yleensä viitsi harrastaa kovin pitkään. Leluja on niin paljon, että molemmille riittää. Vähän kyllä keljutti, kun se omi itselleen minun Narvan näyttelystä korkeimman omanenäisesti valitseman haisunäädän.
Niin, se näyttely. Eeehoota pukkas. Tuomari sanoi, että upea etuosa, mutta takaosa on täysi katastrofi. Se oli minun mielestäni rumasti sanottu, mutta en kuitenkaan näyttänyt tuomarille hampaitani. Ihan olin coolia poikaa. Turkkikaan ei hänen mielestään ollut näyttelykunnossa. No, jos tykkää geelillä kangistetuista karvoista, niin ei sitten. Minä olen tämmöinen naturellimies, geelit ja maalit jätän suosiolla venäläisille.
Reissu oli muuten tosi mukava, mutta ne samassa autossa matkustaneet remmi- ja tyhjääräyhäävät kääpiöpinserit kyllä ärsyttivät. Toinen niistä sai ROPin, eli oli rotunsa paras. Ei ehkä sitten räyhännyt tuomarille kuitenkaan.
Kotimatkalle saimme mukaamme myös käppänävauva Tarun. Luulin jo, että sekin jää meille. Pois veivät mennessään. Hyvä niin! Yhdenkin kakaran kasvattaminen on riittävän vaativaa ja rasittavaa.
