Karhunpentu serkkuna

Meillä on taas uusi serkku, Nuno, joka kuuluu Käpälämäen laumaan. Nuno on minun mielestäni karhunpentu ja siksi vaarallinen. Puolustan ankarasti pikkuveljeä, joka tyhmyyksissään haluaa leikkiä Nunon kanssa. Tästä toiminnasta minua ei kyllä kiitellä, vaan eristetään toiseen huoneeseen tai muuten. Nolointa oli, kun jouduin Käpälämäessä remmillä kiinni sohvan jalkaan. Äippä sanoo, ettei Nuno ole karhu vaan berni, siis berninpaimenkoira, 10 viikkoa vanha. Äippä on väärässä, kuten tavallista. Karhu se on.

Tunnustaa kyllä pitää, että on Nunolla hallussa koirien kieli. Harvinaista karhuille varmaankin. Kuvina otteita Nunon koiramaisista taidoista.



 



Jiri: tuu, Nuno mun kaa leikkimään! Nuno: hm.





Nuno: nyt tää hyökkäis!





Jiri: apuva, miä jäin alimmaiseksi!



 
  

Jiri: pääsinpäs päällimmäiseksi! Nuno: apuva!




Jiri: kato Nuno! Näin me koirat ulvotaan.



 


Nuno: kuule Jiri, eiköhän pidetä pieni torkkutuokio. Jiri: ai, miksi?

Nähtäväksi jää, tuleeko Nunosta karhu vai koira. Koiranruokaa se syö, niin että voi siitä koirakin tulla.

  



Koiranpennun ruokavalio

Pennut ovat kummallisia otuksia, mitä ruokaan tulee. Kaikki, mihin hampaat pystyvät, tuntuu kelpaavan. Esimerkkejä Jirin viimeaikaisesta ruokavaliosta, erityisherkut merkitsen +-merkillä.

Ulkona:
linnunsiemenistä auringonkukka + ja kauranjyvät +  (kelpaavat minullekin),
tikut, kepit ja risut +, erityisesti ruusun oksat, villiviinin versot ja kuusenhavut
kuusenkävyt
koirankakka (omakin kelpaa, yäk)
lumi- ja jääkokkareet +
villiviinin marjat +
hiilet tuhkaämpäristä

Sisällä:
polttopuut +
mattojen hapsut ja irtoavat matonkuteiden päät
kynnysmattojen pohjakumi +
pikkuautojen muoviosat
Afrikan tähti
sanomalehdet +, koiralehdet ja kaikki pahvi
kirjaston kirja +
pajukoreista irtoavat osat +
ruokapöydästä putoilevat sattumat (kelpaavat minullekin)
äipän huopatossut
sukat (mieluiten likaisina)
petiviltit
häkin vetoketju +
lisäksi tietenkin kaikki oikea koirille tarkoitettu, kuten nappulat, erilaiset puruluut ja lelut

Oikeastaan on ihan ihme, että se jaksaa syödä ruoka-annoksensakin viimeiseen murenaan. Ja vielä kärkkyä minunkin annoksiani. Uskaltaa, mokoma senkin tehdä, vaikka saa aina äkäisen lähdön.

Ninni-serkku visiitillä

Meillä on Jirin kanssa yhteinen serkku, Ninni. Ninni on käppänä kuten mekin, väriltään valkoinen ja kaksi kuukautta Jiriä vanhempi. Ninni kuuluu äipän lauman etäosastoon ja asuu Turussa. Hänelläkin on blogi, johon on linkki tässä meidän sivulla. Serkkutyttö teki joululomavisiitin meille yhdessä emäntänsä ja emännän pikkusiskon kanssa.

Lentävä leidi onkin tämä serkkutyttö. Jiri oli juoksuleikeissä aina kierroksen Ninniä hitaampi. Minä tietenkin pysyin vauhdissa silloin, kun halusin juosta. Yleensä annoin kuitenkin kakaroiden leikkiä keskenään, kun nillä näytti olevan niin kivaa. Sainpahan vähän lomaa lastenkasvatuksesta. Pentujen lempileikkejä olivat pihan sokkeloissa (lapset tekivät lumilabyrintin) juokseminen, painiminen ja vetoleikit leluilla. Kun ne väsyivät, menivät ne vierekkäin nukkumaan. Soma pari!

Ninni on myös kekseliäs: se meni kakalle aidan läpi naapurin puolelle ja tuli samaa tietä takaisin asiansa toimitettuaan. Me Jirin kanssa kunnioitamme aitaa, vaikka kyllä mekin siitä läpi pääsisimme, kun se on vain lammasverkkoa. Kerran serkulle kävi kämmi. Se hilpaisi aidan läpi naapurin sussari-Stellan pihallle, mutta ei päässytkään takaisin, kun sillä kohdalla on tiivistetty verkko. Surkealta näytti tyttö aidan takana. Oma emäntä pelasti sen sieltä. Onneksi Stella ei ollut silloin ulkona!

Ainoa asia, missä me reilusti päihitämme serkkutytön on syömisnopeus. Ninni on vasta aloittanut, kun me jo lopettelemme. Sillä on muuten kadehdittavan isot annokset. Mekin tahdottiin heti isompia annoksia, mutta ei taipunut äippä. Sanoi vain, että  te olette tarkoin ruokanne käyttäviä säästöpossuja. Not fair, sanon minä!

Loppiaiseksi veimme Ninnin emäntineen kotiin, kun lapsilla alkoi koulu. Onni-setä siellä vähän meitä komenteli luullessaan, että Ninniä pitää meiltä suojella. Nopsaan kävi Onnille kuitenkin selväksi suojelun tarpeettomuus. Manta ja Liinukin kävivät moikkaamassa. Manta ei olisi halunnut tulla sisällle ollenkaan, kun se haistoi taas uuden pennun. Ei vissiin tykkää käppänöistä, eikä varsinkaan pennuista. Nimensä veroinen Kärtty-täti se on.

Nyt ollaan taas kotona. Täällä on rauhallista, ehkä liiankin.

Valepukki ja tähtien sota

Tänä jouluna sain tutustua valepukkiin. Kovasti se esitti oikeaa, ja vermeetkin olivat oikean näköiset. Meikäpoikaa ei kuitenkaan niin vain petetä, kun on tuo laadukas nenä. Koska se oli valepukki, en tervehtinyt enkä varsinkaan kiivennyt syliin partaa nuolemaan. Lahjoja se onneksi toi. Poikiin pukki meni täydestä, vaikka minä kyllä haistoin sen tutuksi tyypiksi: Viljon kummisetä se oli. Pitää toivoa, että ensi jouluna saan taas tavata oikean joulupukin, kun sen sylissä on niin koiramaisen mukavaa. Voihan se olla, että oikea joulupukki liikkuu vain Turun seudulla. Pitää varmaan matkustaa sinne jouluksi.




Tutkimme valepukin tuomia lahjoja.

 



Eilen illalla puhkesi oikea tähtien sota. Oltiin Käpälämäessä vähän niinkuin evakossa, eikä siellä paljon paukkunutkaan. Kotiin kun tultiin, niin jouduttiin vissiin etulinjaan. Niin paljon oli  pauketta, vihellystä, suhinaa ja valonvälähdyksiä ilmassa. Enpä minä niistä juuri välittänyt. Pissaaminen tosin jäi kesken, kun ihan lähellä paukahti. Jatkoin kuitenkin, kun paukku oli ohi.
Nukkumaan mentiin kymmeneltä, tytöt ja me koirat. Kukaan meistä ei edes kylkeä kääntänyt, kun varsinainen hyökkäys oli alkanut yhdeltätoista. Äippä sanoi aamulla, että pommit jysähtelivät melkein ulko-ovella, mutta kaikki muut vain nukkuivat, hän yksin valvoi. Taitaa olla paukkuarka tuo meidän äippä. Ei hyvä!
Pennuista olen oikein ylpeä, kun nekään eivät korvaansa lotkauttaneet mokomalle turhalle metelille. Itse tietenkin näytin hyvää esimerkkiä. Hyvä minä!

Paras joululahjamme

Saatiin Ninni vieraaksemme, paras joululahjamme.

Ninni on Ellin 13-vee kääpiösnautseri, valkoinen. Ikää sillä on 5,5 kuukautta, eli se on 2 kuukautta Jiriä vanhempi. Ninni ja Jiri leikkivät kahdestaan pentuleikkejä, joten meikäpoika sai vähän vapaata lastenhoidosta. Käytän sen lepäilyyn ja joululahjakanan vinguttamiseen. Äippä sanoi hakevansa apteekista korvatulpat. En ymmärrä, miksi. Tai siis pentujen leikin vuoksi tietenkin.




Ninni ja Jiri leikkivät, kuvannut Ansku

 

Murtovarkaat ja rangaistus

Jiri on kekseliäs kaveri. Se huomasi illalla, että varastohuoneen ovi oli jäänyt raolleen ja muisti heti siellä olevan avaamattoman ruokasäkin. Sinne siis, ja reikä säkin kulmaan. Sieltä alkoi valua taivaan mannaa. Jiri ahmi, ja minä vähän avustin. Meidät keksittiin vasta kotvan päästä. Kyytiä saatiin!

Mentiin nukkumaan aika myöhään. Puolen tunnin päästä Jiri oksensi. Silloin vasta äippä tajusi meidän olleen syömäpuuhissa vähän pidempään. Sitten me mentiin juomaan ja haluttiin ulos kakalle. Nukkumaan taas, mutta Jirillä oli huono olo. Se vain pyöri ja huokaili häkissään. Vähän minuakin ahdisti, mutta en kertonut. Mentiin juomaan ja kakalle ja juomaan ja kakalle... Ei tykännyt äippä.

Aamulla olisi sitten nukuttanut, mutta ulos meidät kyörättiin. Kakkaa tuli. Ruokaa saatiin vain pikku rippunen, kun kuulemma olimme jo syöneet tämän päivän annoksemme. Sitäkään emme olisi saaneet, ellei Jirillä olisi ollut matolääkepäivä.

Minusta tämä ruokarangaistus oli epäreilu, koska kärsimme jo yöllä huonosta olosta ja surkeista yöunista. Säkki nousi meidän ulottumattomiin, joten Jirin on keksittävä jotain muuta kepposteltavaa.

Kasvuihme vuorenpeikon luolassa

Jiri kasvaa ihmeen lailla: tullessaan kuukausi sitten se painoi 1,7 kiloa ja nyt 3,5 kiloa. Äippä epäilee, että tulikohan meille sittenkin riiseni eli suursnautseri. Minä taas pelkään vain, että se kasvaa minua vahvemmaksi. Siinä voi mennä petipaikan määrääjä uusiksi, jos niin käy. Kyllä se poika muuten syökin. Ruokaa menee 50 % enemmän kuin minulla. Lisäksi se syö kaikkea muuta: sanomalehteä, oksia, käpyjä, matonhapsuja, jopa nippusiteitä. Jiri on oppinut melko hyvin odottamaan ruokakuppiaan paikallaan istuen. Joskus odotamme kymmenenkin minuuttia.

Käytiin taas Rautalammilla. Muuten oli kivaa, mutta keli oli niin rapsakka, että metsälenkit jäivät tekemättä. Tavan mukaan kävimme myös vuorenpeikon luolassa, jonne piti kiivetä rappuja. Jiri kiipesi sylissä. Vuorenpeikko oli kotosalla muoreineen. Herkuilta tuoksui. Minä vieläkin vähän ujostelen pääpeikkoa, kun hänellä on niin kova ääni, mutta hullunrohkea Jiri olisi kiivennyt syliin. Herkut saatiin.

Äippä yritti vähän kuvailla tonttukoiriaan, mutta emme juuri pysyneet paikoillamme, kun oli niin kylmäkin.

Painia olemme harrastaneet edelleen. Nyt minä saan jo vähän käyttää voimaa ja oveluutta saadakseni Jirin nurin. Ulkona leikimme yleensä takaa-ajoa. Se hiivatin kakara on ruvennut ovelaksi, koska ei ainakaan vielä pärjää vauhdissa. Oikaisee kukkapenkin kautta tai kääntyy yllättäen takaisin päin, kun en huomaa.

Kuvassa olen juuri antanut Jirille vähän tasoitusta veljespainissa:

Pissikakkajutut sujuvat jotenkuten. Kakalle Jiri pyytää ulos, mutta ellei heti päästetä, se pyöräyttää kikkareen sanomalehdelle. Ulos mentyään se reippaasti pissii aina heti, mutta kyllä niitä lätäköitä sisällekin tulee. Sanomalehdelle, matolle tai jopa paljaalle lattialle. Nukkumapaikoilleen ja leikkikehäänsä se ei tietenkään pissi. Saisi mielestäni jo oppia pidättelemään vähän pitempään. Jiri osaa muuten jo nostaa koipea ulkona. Vain hiukan, mutta kuitenkin. Hienoa, pikkuveli!